tiistai 23. marraskuuta 2010

Päivämies 44/2010, Kolumni: Pahana pyhäksi

Kolumni: Pahana pyhäksi


Tunkki löytyy poikien jäljiltä pimeästä varastosta, mutta siitä on varsi poikki. Mieltä painaa äsken väsyksissä syttynyt sanaharkka vaimoni kanssa. Olin juuri saapunut usean päivän mittaiselta työmatkalta myöhään kotiin ja talven yllättäessä oli taas pakko lähteä vaihtamaan talvirenkaat vaimon autoon. Saan rimpuiltua räntäsateessa auton tunkille, mutta vääntäessäni juuttunutta pulttia ristikkoavain särkyy. Ajatuksissa pyörähtää ruma sana. Renkaan vaihto jää siltä illalta.

Katumus ja oman turmeluksen tunne painaa mieltä. Sisälle tultuani näen vaimoni menneen jo yölevolle. Avaan tietokoneen ja huomaan veljien lähettämän viestin Päivämiehen kolumnista, joka olisi pitänyt toimittaa heille kuluneella viikolla. Avaan viestin ja katson, mikähän olikaan viikon teemana: Pyhä!

Voi mahdotonta. Miten ihmeessä tähän uskonkilvoitukseen voikin liittyä näin suuri ristiriita?

Muistan pikkupoikana ihmetelleeni, miksi Hietaniemen ja Selänsuun papat lähetysseuroihin tullessaan asettuivat aina seurapaikan etupenkkiin lähelle puhujaa. Katselin tarkasti, miten puhetta kuunnellessa näiden vanhempien veljien silmäkulmasta tippui kyyneleitä rosoiselle poskelle. Omaa huonouttaan valittaen he pyysivät evankeliumin siunausta uskonsa vahvistukseksi.

Koetaankohan missään muussa hengellisyydessä näin suurta huonouden tunnetta uskonelämässä kuin elävässä kristillisyydessä? Kristillisyyttämme sen ulkopuolelta pitkään tarkastellut vanhempi teologiystäväni totesi olevan ainutlaatuista, että usein myös seurakunnan edessä oleva puhuja tai pappisveli pyytää kuulijoilta omia syntejään anteeksi. Puhujaveljemme laskeutuu siinä seurakuntalaistensa tasolle. Ehkä hänelläkin on ollut kotona turmelusta lasten kanssa. Tai ehkä pitkällä työmatkalla maailman paine ja turmeltuneen osan heikkous on uudestaan ja uudestaan yrittänyt sortaa puhujankin sydämen luopumaan Jumalasta.

Elävässä kristillisyydessä puhujankin tehtävä on palvelijan tehtävä. Me tavalliset ”rivikristityt” saamme seuroissa kokea kaipaamaamme evankeliumin turvallista lohdutusta juuri silloin, kun puhuja ei saarnaa omasta voimastaan. Tähän asetelmaan istuisi huonosti sellainen, vaikkapa naisteologi, jolla on voimakkaalta tuntuva oma pyrkimys päästä puhumaan seurakunnalle.

Jo aikaa sitten kunniaan päässeillä Hietaniemen ja Selänsuun papoilla oli tapana ”jookata” seuroissa. Puhetta kuullessaan he koko ajan nyökyttelivät päätään. Aivan kuin puhujaveljeä rohkaisten nämä pappakaverukset tuumasivat vähän väliä, että ”joo’ o” ja ”niin se on”. Seurojen jälkeen kuulin heidän hyvästellessään vielä lohduttavan toisiaan: saat, veli rakas, uskoa itsesi pahana pyhäksi ja syntisenä vanhurskaaksi.

Kömmin vaimoni selän taakse sänkyyn ja kyselen, jaksatko antaa vielä anteeksi. Vaimoni kuiskaa takaisin: Jeesuksen nimessä ja veressä, kaikki synnit anteeksi.

2 kommenttia:

  1. Erikoinen näkökulma suureen epäkohtaan. Ohitat kirjoituksessa naispuhujakysymyksen toteamalla heillä olevan oma pyrkimys puhujaksi. Varmaan joillain niin olisikin, kuten on tällä hetkellä miehilläkin. Nainen voi puhua yhtä hyvin kin mies ja paremminkin. Kyseessä on ainoastaam tottumiskysymys. Toinen huomiota herättävä seikka on ihmeellinen käsitys uskon puhtaudesta silloin kun siihen liittyy huonouden tunne. Jumala on iloine asia ja usko myös. Huonouden tunne on opittu, eikä liity uskomiseen millään tavalla. Opettele sinäkin olemaan iloinen uskossasi! Jumalaa ei tarvitse pelätä. Jumala on hyvä ja armollinen. Lopeta tuollaiset synkkyydet ja niistä puhuminen. Älä ainakaan lapsille(si) kerro huonouden tunteista, tai muista heitä henkisesti vahingoittavista epätotuuksista. Liian moni on vaipunut synkkyyteen ja riistänyt jopa henkensä. Usko on henkilökohtainen, eikä vaadi huonouden tunteiden muille näyttämistä. Näyttäminen lähtee ihan muista syistä. Oman aseman parantaminen seurakunnassa on siihen motivaattorina.
    Iloista jatkoa !

    VastaaPoista
  2. Tälle kommentoijalle kysymys; onko opin ja vaelluksen puhtaus vain tottumiskysymys?
    Onko Raamatun ja Jumalamme totteleminen vain tottumiskysymys?

    Ja sitten siihen huonommuudentunteeseen; opettaako Raamattu meitä vaeltamaan huolettomina armovarkaina, vai syntimme tuntevina ja tunnustavina lapsina?
    Siitä nimittäin, ja vain siitä, armon voimasta, tulee ainut oikea ja täydellinen ilo ja onni elämään.

    VastaaPoista