tiistai 23. marraskuuta 2010

Päivämies 44/2010: Antakaa Jumalalle, mikä Jumalalle kuuluu

Sana sunnuntaiksi: Antakaa Jumalalle, mikä Jumalalle kuuluu


Matt. 22:15–22

Maailmassa kristitty on kahden valtakunnan kansalainen. Jeesus oli kertonut vertauksen taivasten valtakunnasta, jossa kuningas valmisteli häitä ja lähetti palvelijansa viemään hääkutsua. Kun häähuone viimein täyttyi, kävi ilmi, ettei yhdellä miehellä ollut hääpukua. Silloin kuningas käski sitoa hänet ja heittää ulkona olevaan pimeyteen (Matt. 22:1-14). Jeesus ei jättänyt arvailuille sijaa, miten käy niille, jotka hylkäävät Jumalan valtakunnan kutsun. Maan päällä kirkastetaan hengellisessä pimeydessä harhaileville taivaan valtakunnan sanomaa syntien anteeksiantamuksesta. Sen on moni saanut uskoa.

Tässä maassa asuu runsas joukko ihmisiä, joilla on sekä ajallisen isänmaan että Jumalan valtakunnan kansalaisuus. Tällaisille onnellisille ihmisille Pietari kirjoittaa: ”Mutta te olette valittu suku, kuninkaallinen papisto, pyhä heimo, Jumalan oma kansa, määrätty julistamaan hänen suuria tekojaan, joka teidät on pimeydestä kutsunut ihmeelliseen valoonsa” (1. Piet. 2:9).


Jumalan säätämä esivalta

Häähuonevertauksen yhteydessä fariseukset punoivat Herodeksen kannattajien kanssa juonen saadakseen Jeesuksen ansaan. He lähettivät hänen luokseen opetuslapsiaan kysymään, onko oikein maksaa keisarille veroa vai ei. Kysymys oli poliittisesti kavala, olihan Israel juuri menettänyt itsenäisyytensä Rooman imperiumille. Kansallistunteet kävivät kuumina. Kielteinen vastaus olisi voitu tulkita kapinoinniksi Roomaa vastaan, myönteinen vastaus taas olisi saanut kansan vihat. Jeesus huomasi heidän kieroutensa ja teki vastakysymyksen: ”Kenen kuva ja nimi verorahassa on?” Saatuaan vastauksen Jeesus sanoi: ”Antakaa siis keisarille, mikä keisarille kuuluu ja Jumalalle, mikä Jumalalle kuuluu.” Tätä vastausta he jäivät ihmettelemään.

Raamattuun pohjautuva, perittyihin kristillisiin arvoihin nojaava elämänkatsomus on aikanamme sysätty taka-alalle. Sijalle on tullut ihmiskeskeinen, materiaalinen elämänmeno. Rahan ahneuteen liittyvä tulojen pimittäminen vie laskelmien mukaan valtiolta ja kunnilta verotuloja ja maksuja kuluvana vuonna 10–14 miljardia euroa. Verorikoksista koituva taakka siirtyy rehellisille ihmisille, joille on selvää, että kansalaisen tulee noudattaa lakeja ja velvoitteita, mikäli ne eivät sodi Raamatun henkeä vastaan. Länsimainen kristillinen kulttuurimme on maallistunut. Pyhät arvot ovat murtuneet.

Kun Ruotsi valtasi Suomen lähes tuhat vuotta sitten, maamme hallitsijaksi tuli Turun piispa. Kansan mieliin syöpyi käsitys Jumalan säätämästä esivallasta, jolle tulee olla alamainen, ei vain rangaistuksen vaan myös omantunnon vaatimuksesta (Room. 13:1, 5). Autonomian aikana Suomessa opittiin kunnioittamaan Venäjän keisaria omana hallitsijana.

Itsenäinen Suomi on pitkään elänyt lihavien vuosien aikaa. Pieni maa on ponnistellut maailman huipulle. Mutta kun katsomme ulkonaisen vaurauden taakse, kuva muuttuu. Aikamme Suomi-kuva täyttää ne tuhon tunnusmerkit, joista luemme Nooan ajalta, Sodomasta tai Roomasta (Room. 1:18–32). Oikean ja väärän raja on hämärtynyt.


Jumala antoi tämän maan

Vanhurskasten tähden (ks. 1. Moos. 18:32) Jumala on siunannut ja säästänyt Suomea. Baabeliin viedyt juutalaisetkin saivat lupauksen: ”Toimikaa sen kaupungin parhaaksi, johon minä olen teidät siirtänyt. Rukoilkaa sen puolesta Herraa, sillä sen menestys on teidänkin menestyksenne.” (Jer. 29:7.) Näihin lupauksiin saamme luottaa.
Jumala on saattanut elävän kristillisyyden maahamme. On uskonvapaus. Hän on antanut tämän maan, jossa on ”kaupunkeja ja taloja, jotka ovat täynnä kaikenlaista hyvää, mitä emme ole hankkineet” (5. Moos. 6:11). Kysymys on Jumalan rakkaudesta. Yksin hänelle kuuluu kiitos ja kunnia. Jumala antoi tämän maan.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti