keskiviikko 31. elokuuta 2011

Parannuslaulu - Valtakunta Jumalan

(lauletaan virren 334b, Armon lapset riemuitkaa -sävelmällä)

Valtakunta Jumalan
lähestyy nyt sinua
parannukseen nöyrry jo
usko saarna sovinnon

Epäuskon lapsena
Helvettiin oot matkalla
käänny kuolon tieltäsi
muuta raukka mieltäsi

Jeesus sulle huutaapi
kuule Valtakuntaani
siellä sulle saarnataan
anteeks syntis kaikki vaan

Nyt on armonpäiväsi
kuule kutsu Herrasi
epäuskon poluilta
palaja sä kotia

Kuule sinä eksynyt
Herras sua etsii nyt
uskovaiset julistaa
synninpäästön sanomaa

Ilman oikeet’ uskoa
Taivaaseen ei oteta
usko sana kohdalles
hylkää oma viisautes

Valtakunta Taivasten
se on lasten kaltaisten
lahjan kaikkein kalleimman
omistaa voi uskolla

Kaikki ihmisviisahat
Herran eteen astuvat
Viisaat muuttuu tyhmiksi
tyhmät muuttuu viisaiksi

Herran armohuoneessa
leipää viel on tarjolla
käy jo Herran laumahan
parannuksen portista

tiistai 30. elokuuta 2011

Parannuslaulu- Voi niin moni vielä nukkuu

(lauletaan Siionin laulun 122, Matkalla me oomme täällä- sävelmällä)

Voi niin moni vielä nukkuu
syvää synnin untansa
sydän paatuu, sielu hukkuu
maailmassa turhassa

Sua Herra lähestyypi
kautta valtakuntansa
käänny, nöyrry parannukseen
usko hyvä sanansa

Uskotonna maailmassa
Perkeleen oot orjana
Jeesus tahtois laumahansa
sinut myöskin korjata

Herran lapset sulle antais
puvun puhtaan valkoisen
sillä pääsee ikihäihin
luokse Yljän taivaisen

Turhan toivon matkamiehet
kulkee synkkää taivaltaan
kotiin tulkaa, on jo kiire
ette säästy vaivalta

Ilman aitoo parannusta
ei voi tulla Taivaaseen
päälle jääpi puku musta
viepi yksin vaivaan se

Armon päivä nyt on vielä
mutta onko huomenna?
Rakas lapsi, emme tiedä!
kutsua voi kuolema

Aika etsikon kun päättyy
sydän paatuu kovaksi
Herra lakkaa kutsumasta,
Perkeleen jäät omaksi

Herran lapset sulle saarnais
kaikki syntis anteeksi
jos sen uskot kohdallesi
pääset Herran lapseksi

tiistai 23. marraskuuta 2010

Siionin kevät 09/2010, Parannus epäuskosta

Hartaus: Parannus epäuskosta


Tapani ja Heikki ovat läheisiä työkavereita. Heikki ei ole uskovainen, mutta hän työskentelee mielellään uskovaisen Tapanin kanssa. Usein Tapani rukoilee, että saisi voimaa kertoa uskostaan.

Heikki sairastuu vakavasti. ”Kenelle voisin puhua sairaudestani?” hän pohtii. Vaimon kanssa on vaikea puhua, kun hän ahdistuu siitä keskusteltaessa. Tapani tuntuu erilaiselta kuin muut työkaverit. Hän on tasapainoinen ja rauhallinen. Mistähän se johtuu? Heikki rohkaisee mielensä ja lähettää Tapanille tekstiviestin. Hän kertoo sairastavansa parantumattomasti. Sairaalan pappi on käynyt keskustelemassa, mutta se ei ole antanut levollista mieltä. Tapani kertoo, että maan päällä on Jumalan valtakunta, jossa saarnataan epäusko ja kaikki synnit anteeksi. Heikki kerää rohkeutta ja soittaa Tapanille. Hän kyselee Jumalasta ja siitä valtakunnasta, josta Tapani mainitsi. Pitkän keskustelun päätteeksi Tapani sanoo, että kaikilla uskovaisilla on valta saarnata synnit anteeksi, myös hänellä on se valta. ”Haluatko uskoa epäuskon ja kaikki synnit anteeksi?” Tapani kysyy. Heikki haluaa uskoa.

Myöhemmin Tapani käy usein sairaalassa. Miehet keskustelevat paljon uskomisesta. Heikki haluaa kuunnella ja uskoa. Työkaveruuden lisäksi heistä on tullut uskonveljiä, saattomiehiä toisillensa. Heikki jaksaa uskon kautta katsoa sairauden yli parempaan, tulevaan elämään. Hän oli saanut parannuksen epäuskosta ja iankaikkisen elämän toivon.

Siionin kevät 7/2010, Anteeksiantamuksen valtakunta

Hartaus: Anteeksiantamuksen valtakunta



Anteeksi on pieni sana. Sen lausuminen ei kuitenkaan ole aina helppoa. On monesti vaikea nöyrtyä pyytämään ja antamaan anteeksi. Jeesus opetti, että jos joku pyytää anteeksi, niin katuvalle pitää aina antaa anteeksi, vaikka hän pyytäisi anteeksi useamman kerran päivässä. Jumalan valtakunta on anteeksiantamuksen valtakunta.

Olimme suviseuroissaa Liperissä. Siellä kuulimme Jumalan sanaa. Seurapuheissa oli esillä evankeliumi, syntien anteeksiantamus. Meille saarnattiin synnit ja rikkomukset anteeksi Jeesuksen nimessä ja veressä.

Syntien anteeksiantamus on Jumalan lahja meille. Jeesus kuoli ja vuodatti verensä meidän syntiemme sovitukseksi Golgatalla. Jumalan lapset saarnaavat syntejä anteeksi, koska Jeesus käski tehdä niin. Apostolit, kuten Pietari, Paavali ja Johannes, saarnasivat evankeliumia alkuseurakunnan aikaan. He olivat Jumalan lähettiläitä.

Mekin saamme turvautua tähän anteeksiantamuksen. Kun uskomme synnit anteeksi, silloin on rauha Jumalan kanssa. Jumalan lapsen on turvallista kerran kuolla, sillä pääsemme taivaaseen.

Päivämies 44/2010, Kolumni: Pahana pyhäksi

Kolumni: Pahana pyhäksi


Tunkki löytyy poikien jäljiltä pimeästä varastosta, mutta siitä on varsi poikki. Mieltä painaa äsken väsyksissä syttynyt sanaharkka vaimoni kanssa. Olin juuri saapunut usean päivän mittaiselta työmatkalta myöhään kotiin ja talven yllättäessä oli taas pakko lähteä vaihtamaan talvirenkaat vaimon autoon. Saan rimpuiltua räntäsateessa auton tunkille, mutta vääntäessäni juuttunutta pulttia ristikkoavain särkyy. Ajatuksissa pyörähtää ruma sana. Renkaan vaihto jää siltä illalta.

Katumus ja oman turmeluksen tunne painaa mieltä. Sisälle tultuani näen vaimoni menneen jo yölevolle. Avaan tietokoneen ja huomaan veljien lähettämän viestin Päivämiehen kolumnista, joka olisi pitänyt toimittaa heille kuluneella viikolla. Avaan viestin ja katson, mikähän olikaan viikon teemana: Pyhä!

Voi mahdotonta. Miten ihmeessä tähän uskonkilvoitukseen voikin liittyä näin suuri ristiriita?

Muistan pikkupoikana ihmetelleeni, miksi Hietaniemen ja Selänsuun papat lähetysseuroihin tullessaan asettuivat aina seurapaikan etupenkkiin lähelle puhujaa. Katselin tarkasti, miten puhetta kuunnellessa näiden vanhempien veljien silmäkulmasta tippui kyyneleitä rosoiselle poskelle. Omaa huonouttaan valittaen he pyysivät evankeliumin siunausta uskonsa vahvistukseksi.

Koetaankohan missään muussa hengellisyydessä näin suurta huonouden tunnetta uskonelämässä kuin elävässä kristillisyydessä? Kristillisyyttämme sen ulkopuolelta pitkään tarkastellut vanhempi teologiystäväni totesi olevan ainutlaatuista, että usein myös seurakunnan edessä oleva puhuja tai pappisveli pyytää kuulijoilta omia syntejään anteeksi. Puhujaveljemme laskeutuu siinä seurakuntalaistensa tasolle. Ehkä hänelläkin on ollut kotona turmelusta lasten kanssa. Tai ehkä pitkällä työmatkalla maailman paine ja turmeltuneen osan heikkous on uudestaan ja uudestaan yrittänyt sortaa puhujankin sydämen luopumaan Jumalasta.

Elävässä kristillisyydessä puhujankin tehtävä on palvelijan tehtävä. Me tavalliset ”rivikristityt” saamme seuroissa kokea kaipaamaamme evankeliumin turvallista lohdutusta juuri silloin, kun puhuja ei saarnaa omasta voimastaan. Tähän asetelmaan istuisi huonosti sellainen, vaikkapa naisteologi, jolla on voimakkaalta tuntuva oma pyrkimys päästä puhumaan seurakunnalle.

Jo aikaa sitten kunniaan päässeillä Hietaniemen ja Selänsuun papoilla oli tapana ”jookata” seuroissa. Puhetta kuullessaan he koko ajan nyökyttelivät päätään. Aivan kuin puhujaveljeä rohkaisten nämä pappakaverukset tuumasivat vähän väliä, että ”joo’ o” ja ”niin se on”. Seurojen jälkeen kuulin heidän hyvästellessään vielä lohduttavan toisiaan: saat, veli rakas, uskoa itsesi pahana pyhäksi ja syntisenä vanhurskaaksi.

Kömmin vaimoni selän taakse sänkyyn ja kyselen, jaksatko antaa vielä anteeksi. Vaimoni kuiskaa takaisin: Jeesuksen nimessä ja veressä, kaikki synnit anteeksi.

Päivämies 44/2010: Antakaa Jumalalle, mikä Jumalalle kuuluu

Sana sunnuntaiksi: Antakaa Jumalalle, mikä Jumalalle kuuluu


Matt. 22:15–22

Maailmassa kristitty on kahden valtakunnan kansalainen. Jeesus oli kertonut vertauksen taivasten valtakunnasta, jossa kuningas valmisteli häitä ja lähetti palvelijansa viemään hääkutsua. Kun häähuone viimein täyttyi, kävi ilmi, ettei yhdellä miehellä ollut hääpukua. Silloin kuningas käski sitoa hänet ja heittää ulkona olevaan pimeyteen (Matt. 22:1-14). Jeesus ei jättänyt arvailuille sijaa, miten käy niille, jotka hylkäävät Jumalan valtakunnan kutsun. Maan päällä kirkastetaan hengellisessä pimeydessä harhaileville taivaan valtakunnan sanomaa syntien anteeksiantamuksesta. Sen on moni saanut uskoa.

Tässä maassa asuu runsas joukko ihmisiä, joilla on sekä ajallisen isänmaan että Jumalan valtakunnan kansalaisuus. Tällaisille onnellisille ihmisille Pietari kirjoittaa: ”Mutta te olette valittu suku, kuninkaallinen papisto, pyhä heimo, Jumalan oma kansa, määrätty julistamaan hänen suuria tekojaan, joka teidät on pimeydestä kutsunut ihmeelliseen valoonsa” (1. Piet. 2:9).


Jumalan säätämä esivalta

Häähuonevertauksen yhteydessä fariseukset punoivat Herodeksen kannattajien kanssa juonen saadakseen Jeesuksen ansaan. He lähettivät hänen luokseen opetuslapsiaan kysymään, onko oikein maksaa keisarille veroa vai ei. Kysymys oli poliittisesti kavala, olihan Israel juuri menettänyt itsenäisyytensä Rooman imperiumille. Kansallistunteet kävivät kuumina. Kielteinen vastaus olisi voitu tulkita kapinoinniksi Roomaa vastaan, myönteinen vastaus taas olisi saanut kansan vihat. Jeesus huomasi heidän kieroutensa ja teki vastakysymyksen: ”Kenen kuva ja nimi verorahassa on?” Saatuaan vastauksen Jeesus sanoi: ”Antakaa siis keisarille, mikä keisarille kuuluu ja Jumalalle, mikä Jumalalle kuuluu.” Tätä vastausta he jäivät ihmettelemään.

Raamattuun pohjautuva, perittyihin kristillisiin arvoihin nojaava elämänkatsomus on aikanamme sysätty taka-alalle. Sijalle on tullut ihmiskeskeinen, materiaalinen elämänmeno. Rahan ahneuteen liittyvä tulojen pimittäminen vie laskelmien mukaan valtiolta ja kunnilta verotuloja ja maksuja kuluvana vuonna 10–14 miljardia euroa. Verorikoksista koituva taakka siirtyy rehellisille ihmisille, joille on selvää, että kansalaisen tulee noudattaa lakeja ja velvoitteita, mikäli ne eivät sodi Raamatun henkeä vastaan. Länsimainen kristillinen kulttuurimme on maallistunut. Pyhät arvot ovat murtuneet.

Kun Ruotsi valtasi Suomen lähes tuhat vuotta sitten, maamme hallitsijaksi tuli Turun piispa. Kansan mieliin syöpyi käsitys Jumalan säätämästä esivallasta, jolle tulee olla alamainen, ei vain rangaistuksen vaan myös omantunnon vaatimuksesta (Room. 13:1, 5). Autonomian aikana Suomessa opittiin kunnioittamaan Venäjän keisaria omana hallitsijana.

Itsenäinen Suomi on pitkään elänyt lihavien vuosien aikaa. Pieni maa on ponnistellut maailman huipulle. Mutta kun katsomme ulkonaisen vaurauden taakse, kuva muuttuu. Aikamme Suomi-kuva täyttää ne tuhon tunnusmerkit, joista luemme Nooan ajalta, Sodomasta tai Roomasta (Room. 1:18–32). Oikean ja väärän raja on hämärtynyt.


Jumala antoi tämän maan

Vanhurskasten tähden (ks. 1. Moos. 18:32) Jumala on siunannut ja säästänyt Suomea. Baabeliin viedyt juutalaisetkin saivat lupauksen: ”Toimikaa sen kaupungin parhaaksi, johon minä olen teidät siirtänyt. Rukoilkaa sen puolesta Herraa, sillä sen menestys on teidänkin menestyksenne.” (Jer. 29:7.) Näihin lupauksiin saamme luottaa.
Jumala on saattanut elävän kristillisyyden maahamme. On uskonvapaus. Hän on antanut tämän maan, jossa on ”kaupunkeja ja taloja, jotka ovat täynnä kaikenlaista hyvää, mitä emme ole hankkineet” (5. Moos. 6:11). Kysymys on Jumalan rakkaudesta. Yksin hänelle kuuluu kiitos ja kunnia. Jumala antoi tämän maan.

tiistai 26. lokakuuta 2010

Päivämies 43/2010, Leo pakinoi: Taivasten valtakunnan avaimet

Leo pakinoi: Taivasten valtakunnan avaimet


Nuorena pappina pidin vankilassa jumalanpalveluksen. Sen jälkeen lukkari-vartija poistui yhdestä ovesta ja toinen vartija vankien kanssa toisesta ovesta. Jäin vankilan kirkkoon vaihtamaan vaatteita ja huomasin olevani teljettynä lukkojen takana. Otti aikansa ennen kuin ikkunan kautta sain huudetuksi vartijan avuksi. Isolla avaimella tämä avasi oven ja päästi minut vapauteen. Ehdin jo pelätä, että viikko on oltava vankilan kirkossa ja vapauttaja tulee vasta seuraavana pyhänä.



Vankilan avain on sen johtajalla ja vartijalla. Heillä on valta avata ovi ja päästää vanki tai muu kävijä vapauteen. Ennen ruoka-aitan avain oli talon emännällä. Hänellä oli valta antaa ruokaa tarvitsevalle. Kaupungin avaimet oli uskottu kaupunginjohtajalle ja kirkon avaimet suntiolle. Avaimet olivat vallan merkki. Niiden haltijalla oli oikeus päästää sisälle ja ulos tai olla päästämättä.



Kun Jeesus kuoli, opetuslapset istuivat lukittujen ovien takana. He pelkäsivät, että sotilaat tulevat ja pidättävät heidät kuten Jeesuksen. Mutta hautapa ei voinut pitää Jeesusta vankinaan. Kolmantena päivänä Jeesus nousi haudasta kuoleman ja synnin voittajana ja tuli lukittujen ovien läpi oppilaittensa luokse kertomaan ilouutisen siitä, että haudan lukko oli murrettu, kuolema ja synti oli voitettu. Pelkäävillä opetuslapsilla oli lupa uskoa synnit anteeksi ja päästä lukkojen takaa vapauteen, Jumalan valtakunnan vapaata armoilmaa hengittämään.



Jeesuksella oli taivasten valtakunnan avaimet. Hänellä oli valta avata synnin vangeille taivas ja sulkea kadotus. Jeesus kertoi saaneensa vallan Jumalalta. Taivasten valtakunnan avaimet eivät menneet Jeesuksen mukana taivaaseen. Ennen taivaaseen astumistaan Jeesus uskoi päästönavaimet valtakuntansa asukkaille. Monet ovat tästä armonsaarnasta tulleet autetuiksi epäuskon vallasta ja syyttävän omantunnon piinasta vapaitten armolasten valtakuntaan.